Päivä 13. "Silloin kun nielu toimii toiseen suuntaan"

Nyt se sitten tapahtui. Kaverin lähtiessä päivystämään yöllä joskus kolmen aikaan niin siitä 5 minuuttia ja oksensin. Äkkiä roskakori käteen ja juosten vessaan. Sopivasti aikaani kulutettuani ja oksennettuani siivosin roskakorin ja lähdin takaisin tupaan. Jätin roskakorin sänkyni viereen jos tulee tarve nähdä mitä söinkään eilen ja mitä ei tullut viellä aikaisempien oksennusten mukana ylös.

Se oli elämäni pisin yö. En voinnut nukkua kyljelläni tai selällään koska silloin lähti lima liikkeelle ja oksennutti. Jouduin istumaan koko yön ja kun en ole tottunut sellaisessa asennossa nukkumaan niin tuli valvottua ja viiden minuutin välein tarkistin kelloa että onko mennyt jo 15min vai 30 min.

Aamulla lähdettiin ruokailemaan. Muonituskeksuksen pihalla oksensin kahdesti. Hitto, ei edes leipä maistunut minulle eikä jaksanut juoda. Taas on olo kuin ei jaksaisi tehdä mitään.

Kotiin on päästävä koska siitä riippuu se että kuinka motivoitunut olen ensiviikolla.. jos koskaan paranen edes. Jos en pääse niin en kyllä jaksa tehdä mitään.

Lähdettiin päivällä kuorma-auton kyytiin, meidät suljettiin pimentoon kylmälle lavalle ja kuorma-auto lähti kaasuttelemaan eteenpäin. Ajettiin varmaan 5 minuuttia kunnes edessä avautui ampumarata.

Ampumaradalla oli kolme rastia. Ampuma, suojaus ja ampumaratakoulutus.
Ammunnassa meidän piti vain saada tähtäimet korjattua että osuttiin maaliin. Hyvällä onnella minun aseeni tähtäimet olivat kunnossa ja sain 91 pistettä sadasta. (5+5 panosta ammuttiin). Sen jälkeen mentiin toisille rasteille ja jokaisella rastilla oksensin sen 2-4 kertaa. Lopussa alikersantti tuli luo ja kysyi että pärjäänkö autolle takaisin. Tottahan toki pärjäisin, en minä nyt voi keskelle metsääkään jäädä sairastelemaan 3-5 kilometrin päähän kasarmialueelta suunnasta tietämättäkään. Hyppäsin auton lavalle ja lähdettiin melkein saman tien ajamaan.

Kasarmilla en onneksi oksentanut ja pääsimme siivoamaan tupia ja hetkenpäästä olikin tarkistus jonka jälkeen pääsimme lähtemään lomille.

Soitin vanhemmille että kyyti olisi mahtava ja ei kestänyt kauan niin tutunnäköinen auto ilmestyi parkkipaikoille. Tuntui mahtavalta istua lämpimässä autossa. Tähän asti saannut palella armeijassa, olkoot mitä vaatteita päällä.. Tunnin ajomatkan päästä näkyi tutut maamerkit ja tunnistin paikan kotikyläksi. Kaupungiksi kun sitä ei voi viellä sanoa. :P

Lämmintä teetä, hieman ruokaa ja takaisin istumaan pehmeälle tuolille oli niin luksusta että se kruunaisi vallanmainiosti nuo 7 sairasta päivää. Toivotaan että saan nukutuksi edes nyt.